1) Lilli
2) Romantiikkaa
3) Ninjailua
4) Laskiainen
5) Illallinen
6) Taivas
7) Iltakiipeily
8) Musikaali
9) Revontulet
10) Herkuttelua
Asuipa kerran eräässä kaukaisessa sademetsässä hidaseleinen otus nimeltään Lilli Laiskiainen. Hän oli pieni, karvainen laiskianen, jota jopa muutkin laiskiaset pitivät erityisen laiskana. Lilli liikkui niin hitaasti, että etanatkin ohittivat hänet. Lilliä moinen meno vain huimasi, hän pelkäsi sellaista vauhtia. Lillillä ei ollut aavistustakaan etanoitakin nopeammista viidakon eläimistä, koska hän ei jaksanut liikuttaa silmiään niin nopeasti, että olisi niitä nähnyt. Lillin päivät koostuivat lähinnä ruoan etsimisestä, vaikka eihän hän mitään kiinni saanut. Onneksi laiskiaiset ovat kasvissyöjiä. Nopeimmat bambut tosin kasvoivat niin nopeasti, ettei Lilli-raukka niitä ehtinyt popsia. Verkkaisesti liikkuessaan Lilli pohti syvällisiä asioita, ellei se rasittanut häntä liikaa.
Lilli oli nuori laiskiainen ja siinä iässä on tapana rakastua. Eihän siinä mitään järkeä ole, mutta niin kävi Lillillekkin eräänä kauniina kevätpäivänä. Hän tapasi tummanruskean laiskiaisen ja kun heidän katseensa kohtasivat, tapahtui kummia. Lillin mahassa tuntui pörräilevän perhosia, hirmuisen nopeita perhosia. Lillin suuret silmät liikkuivat niin hitaasti, että rakkaus ensisilmäyksellä oli melko laaja käsite. On sanomattakin selvää, että hetki oli hyvin pitkä ja romanttinen. Siirappisen imelän hetken jälkeen Lilli yritti puhua ihastukselleen. Sanat eivät vain tulleet ulos suusta. Hän tunsi punan nousevan poskilleen. Poikakaan ei näyttänyt saavan sanaa suustaan helposti, mutta kovan yrityksen tuloksena sai kuitenkin tervehdittyä Lilliä. Vaivalloisesti Lilli onnistui sanomaan "Hei." hunajaisella äänellään, joka oli omiaan hurmaamaan tummaturkkisen pojan.
Eräänä päivänä Lilli päätti ryhtyä ninjaksi. Hän ei ollut parhaimmillaan kaksintaistelussa, mutta löysi sopivia ninjatekniikoita. Ninja-Lilli kuuli shurikeneista, ninjojen heittotähdistä. Eihän söpö pieni laiskiainen tietenkään jaksanut niitä heittää pitkälle, mutta onneksi hän asui puussa. Sieltä Lillin oli helppo tiputella tähtiään pahaa-aavistamattomien uhrien päälle.
"Olipa laskiainen", totesi Lilli hurjan talvipäivän iltana. Hän oli tehnyt kaikkea hurjan vauhdikasta. Aamu alkoi potkuriajelulla jäisellä tiellä. Lilli tietenkin istui kyydissä, kaverin potkiessa vauhtia. Vauhti oli sanoinkuvaamattoman kovaa verkkaiseen kulkuun tottuneelle Lillille. Piitkän hetken levähdettyään kaverukset lähtivät mäenlaskuun, olihan laskiainen. Laiskiaset ovat talvisin parhaimmillaan juurikin mäenlaskussa. Kunhan jaksaa kömpiä pulkkaan ja odottaa, että joku pukkaa vauhtia niin loppu sujuu itsestään. Yleensä. Tällä kertaa Lilli päätyi syvälle lumihangen syövereihin. Lillin pulkka löytyi läheisen kuusen juurelta. Laiskiainen itse oli laskenut suureen kinokseen ja uponnut kokonaan uppeluksiin. Onneksi Lilli ei ollut enää mikään pieni otus, vaan hänet löysi melko helposti onkalosta, jonka hän oli tehnyt lumeen. Lilli oli hieman sekava ja mönki lumihangessa syvemmälle ja syvemmälle yrittäessään päästä pois. Hänen laskiaiskaverinsa yritti vetää häntä pois, mutta Lilli vain jatkoi mönkimistään. Muutaman matelevan hitaan metrin kuluttua lumikinoksen toiselta puolelta tuli esiin luminen ja karvainen otus.
Luminen Lilli oli pelottava ilmestys. Hänellä oli laskiaisen kunniaksi ninja-treenit. Lumisena hän lähti kohti dojoa. Vaikka kaikki siellä pesunkestäviä ninjoja olivatkin, he piiloutuivat sukkelasti kun luulivat Lilliä hirmuiseksi lumimieheksi. Pikkuhiljaa lumi suli, ja pelottavan ulkokuoren alta paljastuikin sama söpö ninja kuin aina ennenkin. Ankarien harjoitusten jälkeen Lillillä oli vielä pilatesta. Toiminnantäytteisin päivän jälkeen nuori laiskiainen oli väsyneempi kuin koskaan ennen. Kotiin päästyään Lilli otti käteensä laskiaispullan. Käsi liikkui tavallistakin hitaamminen päivän koettelemusten jälkeen. Lilli seurasi jännittyneenä herkkupalan lähestymistä, mutta kun hän vihdoin sai ensimmäisen palan haukattua, uni vei hänet mennessään.
Eräänä kauniina maanantai-iltana, auringonlaskun aikoihin, Lillin ovikello soi. Ovella oli Neiti Koala, Lillin kavereista romanttisin. Hän kaipasi romanttista illallista. "Kokataan hyvää ruokaa ja syödään se terassilla katsellen auringonlaskua." Koala ehdotti. Lilli suostui, hän oli viimeaikoina romantistunut ja osasi arvostaa romanttisia auringonlaskuja. Iltakävelyt eivät vielä saaneet Laiskiaista syttymään, mutta verkkaisesta puissa kiipeilystä hän osasi nauttia. Lilli piti ruoanlaitosta jopa Koalaa enemmän. Hän yritti salaa lisätä valkosipulia vähän väliä. Neiti Koala, vaikkei hänkään salamannopea ollut, huomasi ja esti helposti Lillin hitaat yritykset. He kattasivat terassin pöydän ja toivat herkullisen aterian tarjolle. Syötyään he jäivät katsomaan kauniin punertavaa taivasta, jota koristi kauniisti sädehtivä aurinko. Ilta alkoi hieman viilentyä, mutta ystävykset lämmittivät toisiaan.
Kuu oli Lillin mieleen. Se liikkui niin hitaasti, että hän pystyi nauttimaan sen katselusta. Aurinko paistoi liian kirkkaasti, pilvet liikkuivat liian nopeasti. Lentokoneista puhumattakaan, huhhuh mitä vauhtia ne kiisivät taivaalla. Kuu heijasti kauniin vaaleaa valoa tähtitaivaalla. Lillin harrastuksiin kuului Kuun kylmän hohteen ihailu talvi-iltojen hämärässä. Tänä iltana pakkasta oli niin paljon, että Lilli ikävöi Neiti Koalan lämmintä syliä. Hän joi yksin teetä istuen terassilla vilttiin kietoutuneena. "Ompa romanttista," hän tuhahti. Onneksi Lillillä oli salainen herkkukätkö, josta hän haki levyn tummaa suklaata. Se muistutti Koalasta. He söivät usein yhdessä tummaa suklaata ja katselivat tähtitaivasta. Lilli ihaili kuutamoa kunnes huomasi jotain omituista. "Se on väärässä kohti taivasta!" Huudahti hän hitaasti. "Yleensä se on toisella puolella taivasta." Laiskiainen pohti verkkaiseen tahtiinsa. Lilli alkoi hätääntyä. Oliko hän unessa? Apua!
"Lilliii, Lillii!" Kuului huuto jostain läheltä. Lilli tunnisti sen heti Neiti Koalaksi. Hän oli tullut käymään. Lilli oli nukahtanut suklaalevy kynsissään olohuoneen sohvalle.
"Se olikin vain unta." Lilli huoahti helpotuksesta.
"Mikä?" Uteli Koala.
"Näin hirmuista painajaista Kuusta. Se oli väärällä puolen taivasta." Lilli voihkaisi.
"Voi sinua höpsöä, mennään syömään tuo suklaalevy terassille. Kuu on varmasti oikealla paikallaan." Neiti Koala rauhoitteli.
Lilli otti viltin mukaan ja lähti Koalan kanssa katselemaan tähtitaivasta. Jännittyneenä hän vilkuili taivaalle etsien Kuuta. "Tuolla," osoitti Neiti Koala. Lilli liikutti silmiään hitaasti ja kaikeksi onneksi Kuu loisti oikealla paikallaan. Helpotus oli Lillille sanoinkuvaamattoman suuri. Hän istahti Koalan viereen ja he laittoivat viltin päälleen. Neidit syöttivät toisilleen suklaapaloja ihaillen Kuuta ja tähtiä. Viimein Lilli rauhottui. Hän oli onnellinen kun sai olla ystävänsä vieressä kylmänä talvi-iltana.
Tuuli puhalsi ihanan viileästi Lillin turkkia vasten. Puiden lehdet havisivat miellyttävän hitaasti. Ruskeaturkkinen laiskiainen oli romanttisella iltakiipeilyllään kotimetsän siimeksessä. Taivas oli syvän sininen ja tähdet tuikkivat pilvettömällä taivaalla. Kuunsirppi koristi jo muutenkin romanttista näkymää. Lilli saapui lempioksansa luo ja jäi siihen riippumaan. Vaaleanpunaiseksi lakatut kynnet kiiltelivät kauniisti Kuun valossa ja hyvin hoidettu turkki väreili hiljalleen tuulessa. Oksa oli juuri täydellinen, sopivan paksu, hieman joustava ja kuoreen sai upotettua kyntensä täydellisesti. Paikka oli sopivan syrjässä, syvällä metsässä ja näkymä taivaalle oli avara. Lilli kävi oksalla usein hiljentymässä kaivatessaan omaa rauhaa. Maailma oli nykyään niin hirmuisen kiireinen paikka. Kiireestä Lilli ei pitänyt, siihen liittyi usein nopeasti liikkumista, ja se sai hänet voimaan pahoin.
Hetken tähtitaivasta ihailtuaan jotain kirkasta kiisi nopeasti taivaan halki loivassa kaaressa. "Tähdenlento!" Lilli oivalsi. Se oli niin nopea, että hän hädin tuskin ehti seurata sitä silmillään. Onneksi hän muisti toivoa, koska viisaana laiskiaisena hän tiesi tähdenlentojen toteuttavan toivomuksia. Lilli ei kuitenkaan osannut päättää mitä toivoa. Hän kaipasi jännitystä, mutta toisaalta rauhallinen romantiikkakin houkutteli. Niimpä hän toivoi vähän molempia. Olihan romantiikkakin jännittävää, varsinkin Lillille, joka oli rakastunut ensisilmäyksellä. Hän toivoi näkevänsä saman tummanruskean laiskiaisen uudelleen. "Olipas onnistunut iltakiipeily." Lilli mietti mielessään lähtiessään takaisin kotiin.
Hidastempoinen musiikki rauhoittaa mukavasti. Lilli osallistui Neiti Koalan kanssa musikaaliin. Harjoituksissa oli monenlaisia otuksia kuiskaaja-koalasta valonheitin-valaaseen (se onneksi hoiti valoja etäältä merestä kauko-ohjauksella, teatteri sijaitsi rannikolla). Käsikirjoittaja-kolibri ja ohjaaja-osteri tekevät erinomaista yhteistyötä. Kolibri kirjoitti teoksen alunperin lintujen kielellä, josta se kääntyi helposti mille tahansa eläinten tai ihmisten kielelle. Kaikki kielet ovat nimittäin lähtöisin lintujen kielestä. Lilli ja Neiti Koala joutuivat lähes koko musikaalin ajaksi vastakkaisille puolille näyttämöä. He lähettelivät salaa viestejä toisilleen romanttisin katsein, palavin silmin. Lisäksi Miina Minkki välitti pitemmät viestit. Miina oli musikaalin pääroolissa, hänen äänensä oli ihanan heleä. Se lumosi kuuntelijat kuin taikuus. Huhun mukaan Miina Minkki oli Väinämöisen suora jälkeläinen. Hän osasi soittaa myös kanteletta hyvin. Lilli itse soitti hidasrytmistä taustamusiikkia pianolla. Hän oli säveltänyt itse osan kappaleista ja unohtaessaan joitain kohtia, hän improvisoi taitavasti kenenkään huomaamatta. Neiti Koala soitti pan-huilua. Se tuo monelle mieleen Tao Taon.
Lilliä pan-huilu muistutti intiaanipojasta, jonka hän kerran näki lähellä kotiaan. Poika oli aluksi rauhaton, mutta hetken Lillin seurassa oltuaan hän rauhoittui ja istahti puun juurelle. He keskustelivat Lillin kanssa Kuusta ja tähdistä. Poika oli nimeltään Inti. Hän kertoi, kuinka heidän poppamiehensä osasi ennustaa tähdistä. Lilliä se hieman epäilytti, mutta saattoihan se olla tottakin. Intiaanien vanhat viisaat poppamiehet tietävät paljon asioita, joista pienellä laiskiaisella ei ollut mitään käsitystä. Poika kertoi myös ihmeellisen kauniista, lumoavista valoista taivaalla, mutta Lilliä hieman epäilytti moinen. Hän ei ollut ikinä nähnyt sellaista ihmettä.
Taivas hohti vihreänä. Smaragdinvihreät ja muut sävyt tanssivat keskenään mukavan pehmeästi. Tähdet koristivat tummalla taivaalla hohkaavia valoja, kuunsirppikin loi tunnelmaa omalla paikallaan. Kaikki nämä heijastuivat lumisista timanteista, jotka peittivät maan. Kimaltelevat lumikinokset lumosivat pienen laiskiaisen ja revontulet saivat koalan haltioituneeksi. Ystävykset etenivät hitaasti romanttisella kotimatkallaan musikaaliharjoituksista. He kiipeilivät onnellisina käsi kädessä metsän latvustossa samalla taivaan valonäytelmää ihaillen. Välillä he pysähtyivät haltioituneina tuijottamaan kun neljä vihreää valojokea virtasi halki taivaan. Niistä hypähteli välillä pieniä tummempia tulia, kuin valokaloja. Laiskiainen ja koala, ylimmät ystävykset saivat jäisen oksankin lämpimäksi. He istuivat siinä vierekkäin, sulassa harmoniassa luonnon ja toistensa kanssa. Hanget olivat kuin välkkyviä jalokivia ystävysten alla. He tunsivat olevansa rikkaita kuin kuninkaat. Ja ettei todellinen rikkaus ole kultaa tai timantteja, vaan ystävä, joka talvella lämmittää.1
Neiti Koalan turkki näytti kauniin kiiltävältä, hän palasi juuri turkkihoitolasta. He olivat sopineet Lillin kanssa menevänsä herkuttelemaan aikaisin aamulla. Ystävyksiä kiinnosti näyttäisikö auringonnousu yhtä romanttiselta kuin auringonlasku. Lilli nousi aikaisin, jotta ehti omaan tahtiinsa käydä metsän reunalla ostamassa herkullista suklaata. Lilli valitsi minttu-, ilmakupla- ja hunajasuklaat, koska tiesi myös Neiti Koalan pitävän niistä. Lähellä Koalan kotia sijaitsi karkkitehdas. Sieltä hän kävikin hakemassa vaahtokarkkeja ja punaisia lakuja. Aamu alkoi jo hieman valjeta, ystävykset näkivät toisensa jo kaukaa, heidän hymynsä levenivät heidän lähestyessään toisiaan. Hetki venyi ikuisuudeksi, piinaavaan hitaasti he lähestyivät herkkuineen toisiaan, kilpaa aamuauringon kanssa, joka alkoi jo pilkottaa taivaanrannan takaa.
Pitkän halauksen jälkeen, he istahtivat jykevälle oksalle, joka jousti pehmeästi heidän allaan. Oksan sivuhaaraan he asettivat kätevästi karkkikorinsa. Vieläkin toisiaan puolittan halaten, he alkoivat herkutella katsellen auringonnousua. Koala nautiskeli suklaista, Lillin syödessä lakuja. He unohtivat maailman ympärillään ja vain ihailivat taivaanrannan takaa kohoavaa kirkkautta. Namuset hupenivat huomaamatta, ja pian Lilli olikin ahtanut masuunsa kaikki punaiset lakut. Neiti Koala tunsi, että jotain kamalaa tapahtui ja käänty katsomaan Lilliä. Hän käänsi katseensa tuomaansa karkkikoriin, ja kauhistui. Hänen lempikarkkinsa, punaiset lakut, kaikki kadonneet! "Lilli söi muka ne kaikki näin nopeasti!" ajatteli Koala suuttuen, "Eikä hän edes huomannut upeasti laitettua turkkiani," möksähti Neiti Koala. Lilli ei ensin ymmärtänyt, miksi hän noin vain suuttui. Sitten hän oivalsi, "Voi ei, en jättänyt punaisia lakuja Koalalle, vaikka hän rakastaa niitä kaikista herkuista eniten." Laiskiainen tiesi, ettei hänen sydänystävänsä vähästä leppyisi tällaisen vääryyden jälkeen. Lillin täytyi runoilla hänelle romanttinen anteeksipyyntö, jonka jälkeen kukaan ei voisi olla vihainen. Hitaasti kauniit sanat alkoivat järjestyä Lillin mielessä, syntyi runoista kaunein. Hän lausui sen ujosti ja anteeksipyytäen hunajaisella äänellään:
Oi Koala, olet kuin
soliseva puro kevätauringon loisteessa
linnunlaulu viileässä yössä
tumma suklaa kahvin kanssa
kermavaahto kakun reunalla
Hitaasti, tavujen tahdissa, Koalan suu kääntyi hymyyn, ja Lillin lausuttuaan koko runonsa, hän nosti katseensa ja ystävykset purskahtivat heleään nauruun.